3.4.1997

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan he vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osalta kuin heidän hakemuksensa maksuttoman oikeudenkäynnin myöntämisestä taannehtivasti 7.9.1992 lähtien oli hylätty ja asia palautetaan tältä osalta hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi tai että heille myönnetään maksuton oikeudenkäynti pyynnön mukaisesti 7.9.1992 lukien korvausvelvollisuudetta valtiolle ja heidän avustajalleen asianajaja C:lle maksetaan valtion varoista korvaukseksi kuluista 1 197,40 markkaa ja palkkioksi heidän avustamisestaan kihlakunnanoikeudessa 11 000 markkaa.

Virallinen syyttäjä vastasi valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.4.1997

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Hidén: A:n ja B:n kantajina yhdessä erään kolmannen henkilön kanssa 11.1.1993 päivätyllä haastehakemuksella vireille panemaa riita-asiaa on käsitelty Espoon kihlakunnanoikeudessa ensimmäisen kerran 22.3.1993 ja juttu on ratkaistu neljännessä käsittelyssä 20.9.1993 julistetulla päätöksellä. Muutosta päätökseen he ovat hakeneet valittamalla Helsingin hovioikeuteen 20.10.1993 päättyneessä määräajassa.

Hakijat ovat pyytäneet maksutonta oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäyntiavustajan määräämistä hovioikeudelle myöhemmin tekemissään erillisissä hakemuksissa, A 19.4.1994 ja B 15.6.1994. Kumpikin on pyytänyt maksuttoman oikeudenkäynnin etua taannehtivasti 7.9.1992 lukien liittäen oheen vakuutuksen varallisuusoloistaan ja elatusvelvollisuudestaan. Asianomainen sosiaaliviranomainen on todistanut oikeaksi A:n vakuutuksen 24.3.1994 ja B:n vakuutuksen 9.6.1994. Hakijoiden asiamiehen 29.12.1993 päiväämän, kolmelle kantajalle osoitetun laskun mukaan alioikeuskustannukset olivat olleet runsaat 18 000 markkaa, josta hakijoiden kummankin osuudeksi on merkitty kolmannes eli noin 6 000 markkaa. Kysymys on nyt siitä, onko edellytykset myöntää A:lle ja B:lle maksuton oikeudenkäynti taannehtivasti koskemaan myös asiassa alioikeudessa ja jo ennen alioikeuskäsittelyä suoritettuja toimenpiteitä.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 3 §:n 1 momentin mukaan maksuton oikeudenkäynti voidaan myöntää asian käsittelyn jokaisessa vaiheessa ja 2 momentin mukaan myös taannehtivasti, jos edellytykset siihen ovat olemassa, koskemaan jo suoritettuja toimenpiteitä. Oikeuskirjallisuudessa (Jorma S. Aalto: Maksuton oikeudenkäynti, 1974, s. 193, Antti Jokela: Oikeudenkäyntikulut ja maksuton oikeusapu, 1995, s. 340 - 341 ja Eeva-Liisa Ruso: Maksuton oikeudenkäynti ja yleinen oikeusapu, 1985, s. 39) on katsottu viimeksi mainitun lainkohdan sanamuotonsa mukaisesti jättävän tuomioistuimille oikeuden harkita, missä tapauksissa on syytä myöntää maksuton oikeudenkäynti taannehtivasti. Ratkaisu KKO 1991:127 on kuitenkin ymmärretty siten, että tällaista harkintavaltaa ei olisi. Tuossa ratkaisussa maksuton oikeudenkäynti on nimittäin myönnetty muutoksenhakuasteessa taannehtivasti koskemaan myös alioikeudessa suoritettuja toimenpiteitä sillä perusteella, että edellytykset olivat olleet olemassa jo tuona aikana. Ratkaisun perustelujen mukaan hakijan varallisuusoloja koskevasta vakuutuksesta ilmeni, ettei hän alioikeuskäsittelyssä ollut kyennyt suorittamaan asian käsittelyn vaatimia menoja.

Totean, että ennakkopäätöksen perustelut eivät ole aivan yksiselitteiset ja on mahdollista, että lopputulokseen on vaikuttanut alioikeuskulujen tosiasiallinen määrä. Ratkaisu ei ole myöskään kovin vanha eikä oikeuskäytännön voi todeta selvästi vakiintuneen sen mukaiseksi. Tämän vuoksi on mielestäni mahdollista ottaa uudelleen arvioitavaksi kysymys tuomioistuimen harkintavallasta sen ratkaistessa kysymystä asiaan osallisen oikeudesta saada maksuton oikeudenkäynti taannehtivasti jo päättyneen alioikeuskäsittelyn osalta. Tällaiseen arviointiin on erityistä syytä myös sen vuoksi, että vasta ylemmissä oikeusasteissa esitetyt pyynnöt saada maksuton oikeudenkäynti taannehtivasti koskemaan jo alemmissa oikeusasteissa suoritettuja toimenpiteitä ovat lisääntyneet ja asian ratkaisulla on sen vuoksi käytännössä suuri merkitys.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 4 §:n 1 momentissa ilmaistun pääsäännön mukaisesti maksuttoman oikeudenkäynnin myöntää se tuomioistuin, jossa asia on käsiteltävänä tai jossa se voidaan panna vireille. Tämän perusteella voidaan todeta lähtökohdaksi, että maksuton oikeudenkäynti myönnetään juuri tuossa tuomioistuimessa edun myöntämisen jälkeen suoritettavia toimenpiteitä varten. Käsitystä vahvistaa se, että lain 6 §:n 2 momentin mukaan, kun etu myönnetään taannehtivasti, on mainittava, mitä jo suoritettuja toimenpiteitä maksuttomuus koskee.

Maksuttoman oikeudenkäynnin myöntäminen taannehtivasti koskemaan jo edellisessä oikeusasteessa suoritettuja toimenpiteitä soveltuu huonosti yleiseen oikeudenkäyntijärjestykseen. Tätä perustelen sillä, että asiaan liittyy varsin usein oikeudenkäyntiavustajan määrääminen. Oikeudenkäyntiavustajalle tulevan palkkion taas määrää maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 16 §:n 1 momentin mukaan jokainen tuomioistuin osaltaan tehtävän siinä päättyessä. Avustajan työn määrän ja laadun arvioiminen sopiikin parhaiten sille tuomioistuimelle, jossa tehtävä on suoritettu. Sen sijaan se on vaikeata ylemmässä tuomioistuimessa, jolla ei ole ollut mahdollisuutta seurata avustajan työskentelyä ehkä suurelta osalta suullisesti käydyssä alioikeusprosessissa. Myös kysymys siitä, onko joku asianosainen lain 21 §:n nojalla velvoitettava korvaamaan maksuttoman oikeudenkäynnin kustannukset valtiolle, on luontevimmin ja yksinkertaisimmin ratkaistavissa kussakin oikeusasteessa tehtävän pääasiaratkaisun yhteydessä otettaessa kantaa oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeviin vaatimuksiin.

Maksuttoman oikeudenkäynnin myöntäminen ylemmässä asteessa taannehtivasti koskemaan jo alioikeuskäsittelyä voi siten merkitä sitä, että joudutaan vain sen johdosta muuttamaan muutoin jo asianmukaisesti tehtyjä kuluratkaisuja tai ottamaan ylemmässä asteessa välittömästi ratkaistavaksi lain mukaan alemman oikeuden ratkaistavaksi kuuluva kysymys. Näin saatetaan joutua poikkeamaan tavanmukaisesta oikeudenkäyntijärjestyksestä.

Lakia säädettäessä on kuitenkin haluttu nimenomaisella säännöksellä varata mahdollisuus myöntää etu myös taannehtivasti. Edeltä ilmenevistä syistä katson olevan perusteltua tulkita lain 3 §:n 2 momentin sanamuotonsa mukaisesti tarkoittavan, että tuomioistuimella on tuossa tilanteessa valta harkita erikseen kussakin yksittäistapauksessa, onko olemassa edellytykset maksuttoman oikeudenkäynnin myöntämiselle taannehtivasti. Tämä harkinta tarkoittaa silloin myös muiden seikkojen huomioon ottamista eikä kohdistu ainoastaan kysymykseen siitä, täyttyvätkö lain 1 §:ssä tarkoitetut maksuttoman oikeudenkäynnin yleiset edellytykset.

Ratkaisun KKO 1995:153 mukaan on maksuttoman oikeudenkäynnin myöntämisen edellytyksiä harkittaessa otettava huomioon edellytykset koko siltä ajalta, jota hakemus koskee. Totean, että A:n ja B:n hovioikeudelle tekemistä hakemuksista, vakuutuksista tai niiden liitteistä ei ilmene, mikä hakijoiden taloudellinen asema on ollut jutun vireillepanon ja alioikeuskäsittelyn aikaan eikä niiden perusteella siten ole edellytyksiä arvioida heidän kykyään vastata alioikeuskustannuksista.

Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan asianosaisen on maksutonta oikeudenkäyntiä koskevan pyynnön yhteydessä annettava kirjallinen vakuutus varallisuusoloistaan ja elatusvelvollisuudestaan sekä muu saatavissa oleva tarpeellinen selvitys. Oikeusministeriön maksuttoman oikeudenkäynnin hakemuksen helpottamiseksi vahvistamassa hakemuslomakkeessa hakijaa kehotetaan esittämään sosiaalitoimistossa kaikki hänen taloudellista asemaansa osoittavat tositteet. Mainitussa lain säännöksessä tai virallisohjeissa sen enempää kuin hakijan varallisuusoloja ja elatusvelvollisuutta koskevassa vakuutuslomakkeessakaan ei tosin nimenomaisesti mainita, että hakijan tulisi pyytäessään maksutonta oikeudenkäyntiä taannehtivasti pitkältä ajalta ennen hakemuksen tekemistä ilmoittaa vakuutuksessa tiedot varallisuusoloistaan ja elatusvelvollisuudestaan koko siltä ajalta, jota hakemus koskee, tai että hänen tulisi sanotulta ajalta esittää vakuutuksen tarkistavalle sosiaaliviranomaiselle muuta selvitystä sanotuista seikoista. Se on kuitenkin pääteltävissä niin maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 3 §:n sanamuodosta kuin sen soveltamista koskevasta ratkaisustakin KKO 1991:127, josta ilmenevää oikeusohjetta myöhemmät ratkaisut ovat selventäneet ja vahvistaneet.

Lain mukaan hakijan on esitettävä selvitys jo maksutonta oikeudenkäyntiä pyydettäessä. Tuomioistuin taas ei ole lain mukaan velvollinen viran puolesta selvittämään hakijan varallisuusasemaa. Perusteltaessa ratkaisua KKO 1995:63, jonka mukaan selvitykseksi varattomuudesta ei riittänyt, että hakija ainoastaan ilmoitti olevansa vailla tuloja, on todettu hakijan kantavan riskin siitä, että hänen maksutonta oikeudenkäyntiä koskeva pyyntönsä hylätään selvityksen puutteellisuuden takia. Hovioikeuden ei siten voida katsoa menetelleen virheellisesti ratkaistessaan asian varaamatta A:lle ja B:lle tilaisuutta esittää lisäselvitystä.

Huolimatta niistä perusteista, joilla hovioikeus on hylännyt hakijoiden pyynnöt saada maksuton oikeudenkäynti taannehtivasti, hakijat eivät ole myöskään Korkeimpaan oikeuteen toimittaneet selvitystä tuloistaan ja varallisuusasemastaan koko siltä ajalta, jota hakemukset koskevat. Riittävänä osoituksena maksukyvyttömyydestä ja varattomuudesta ei voida pitää B:n toimittamaa todistusta opiskelusta, kun helposti olisi ollut esitettävissä selvitystä ainakin verotuksesta samoin kuin hakijoille mahdollisesti myönnetyistä sosiaalietuuksista ja muista yhteiskunnan tuista.

Ratkaisua tehdessäni kiinnitän huomiota vielä seuraaviin seikkoihin: - hakijat ovat olleet asiassa kantajina ja heidän on jo asiaa vireille pannessaan tullut ottaa huomioon, että oikeudenkäynnistä aiheutuu kustannuksia; - väitetty varattomuus ei ole estänyt hakijoita saamasta asiaansa käsitellyksi tuomioistuimessa; - hakijoita on kaikissa vaiheissa avustanut ja edustanut oikeustieteellisen koulutuksen saanut henkilö ja heillä on siten ollut käytössään tarvittava asiantuntemus myös kustannuskysymyksiä harkitessaan; - hakijoiden on täytynyt ottaa huomioon myös se mahdollisuus, että he häviävät jutun eivätkä saa korvausta kuluistaan vastapuolelta; - maksuttoman oikeudenkäynnin pyytämistä ei ole pidetty tarpeellisena käräjäoikeudessa eikä hovioikeuteen valitettaessakaan, vaan hakemukset on tehty vasta noin puoli vuotta muutoksenhakuajan päättymisen jälkeen; - tämän perusteella on mahdollista päätellä, että hakijat ovat itse asiaa vireille pannessaan ja vielä hakiessaan muutosta alioikeuden ratkaisuun arvioineet kykenevänsä suoriutumaan asian käsittelyn vaatimista menoista; - tätä päätelmää tukee se tieto, että alioikeuskulut yhtä kantajaa kohden ovat jääneet määrältään suhteellisen pieniksi.

Kaiken edellä esitetyn perusteella päädyn katsomaan, että hakijat eivät ole näyttäneet, että olisi edellytykset myöntää maksuton oikeudenkäynti myös alioikeuskäsittelyn ja sitä edeltäneiden toimenpiteiden osalta. Sen vuoksi jätän hovioikeuden maksuttoman oikeudenkäynnin osalta tekemän ratkaisun pysyväksi. Asianajaja Pauliina Kivelle maksettavan avustajanpalkkion osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö.